Yhden vuosikymmenen aikana Trekin käyttämät materiaalit muuttuivat enemmän kuin ehkä minään muuna ajanjaksona sitä ennen tai sen jälkeen. Kehitys, joka oli pysynyt suurelta osin muuttumattomana lähes vuosisadan ajan, yhtäkkiä kiihtyi. Teräs antoi tietä alumiinille. Alumiini teki tilaa hiilikuidulle. Rakennusmenetelmät kyseenalaistettiin ja uudistettiin. Tämän aikakauden kehitys tapahtui nopeana sarjana harkittuja, yhteen liittyviä askeleita.
Trek aloitti vuonna 1976 samoilla perusrakennustekniikoilla, jotka olivat määrittäneet polkupyörän rakennusta jo yli 100 vuoden ajan: teräsputkilla, jotka liitettiin toisiinsa teräsmuhveilla ja joiden kokoamisesta vastasivat kokeneet, tarkkasilmäiset vanhan maailman asiantuntijat. Tuohon aikaan pyörämerkit erottuivat toisistaan siinä, kuinka paljon käsityötaitoa ne kykenivät laittamaan samoihin putkiin ja muhveihin, joita kaikki muutkin rakentajat käyttivät.
Trek kunnioitti syvästi rungon rakennuksen käsityötaitoa. Mutta samaan aikaan yritys koostui joukosta taiteilijoita, joilla ei ollut mitään historiaa, perinteitä tai sääntöjä estämässä uusia ideoita. Kun uusia materiaaleja sitten tuli saataville polkupyörien rakentamiseen, yleisin reaktio oli yksinkertaisesti: ”Miksipä ei?” Korkea osaamistaso ja vain vähäiset säännöt saivat aikaan poikkeuksellisen vuosikymmenen, jonka aikana materiaalit muuttuivat.
Näin yksittäisistä kehitysaskeleista muodostui hiilikuiturunko, jonka me tunnemme tänä päivänä
Juotetut teräsrungot
Lähes vuosikymmenen ajan Trek valmisti yksinomaan teräksisiä, muhviliitoksisia runkosarjoja. Putket olivat kaikki pyöreitä, joten mallit erosivat toisistaan vain putkien ohennuksien, materiaalien laadun ja seoksien sekä geometrian avulla. Tämä oli vanhan maailman käsityötaitoa uuden maailman yrityksessä. Aloittaessaan vuonna 1976 Trek käytti taottuja muhveja ja siirtyi valettuihin muhveihin vuonna 1982 – tämä muutos avasi ovet alumiinisille valetuille muhveille vuonna 1984.
Ensimmäinen alumiiniliitoksin valmistettu runko
Jos muhveja voitiin valaa teräksestä, miksei myös alumiinista? Jos jos alumiinimuhveja voi valaa, voiko ne myös liittää pyöreisiin alumiiniputkiin? Tästä kysymyksestä muodostui vuosien 1982–1984 salainen projekti. Se mursi pitkään vallinneet rungon rakennuksen säännöt. Ei juottamista, ei putkien päiden viisteämistä. Trek ei ollut ensimmäinen, joka tutki alumiiniliitoksia, mutta se oli ensimmäisten joukossa valmistamassa runkoja, joiden ajettavuus vastasi perinteisten teräspyörien laatua, samalla kun ne olivat kevyempiä ja niiden valmistusprosessi oli hallittavampi.
Ensimmäinen liitetty hiilikuiturunko
Jos suorat alumiiniputket voitiin liittää valetuilla alumiinimuhveilla, seuraava kysymys oli luonnollisesti, miksei päärungon kolmea alumiinista putkea voisi korvata hiilikuidulla.
Mandrel-rakenteiset hiilikuituputket valmistettiin kietomalla hiilikuitukerroksia kiinteän muotin eli mandrelin ympärille, minkä jälkeen ne kovetettiin ja muotti poistettiin. Tuloksena syntyi suoria, pyöreitä hiilikuituputkia, joita pystyttiin katkaisemaan oikeaan mittaan samaan tapaan kuin metalliputkia, ja liittämään muhveilla perinteisin rakennusmenetelmin.
Mandrel-rakenteiset hiilikuituputket olivat kevyempiä kuin alumiiniset ja niistä rakennetut pyörät tarjosivat anteeksiantavamman ajokokemuksen. Kyseessä oli yksinkertainen muutos, jonka vaikutus oli merkittävä. Muutos, joka paljasti hiilikuiturakenteiden mahdollisuudet.
Ensimmäinen täyshiilikuiturunko
Kolmiputkisten hiilikuiturunkojen ajokokemuksen rohkaisemana Trek siirtyi kohti täysin uudenlaista rakennusmenetelmää – hiilikuitua ei enää kiedottu mandrelin ympärille, vaan se asetettiin muotteihin. Käytännössä tämä askel ylitti tuolloin käytettävissä olleen teknologian rajat. Varhaisten valettujen runkojen rakenne ja paino vaihtelivat suuresti. Yksiosaiset (monokokki) muotit olivat liian suuria, jotta niitä olisi voinut hallita tarkasti ja lopputulos oli epätasainen.
Silti tällä kaikella oli merkitystä. Se osoitti, mitä hiilikuidusta voisi tulla ja mitä se vielä kaipasi. Kokeilu motivoi Trekiä selvittämään, kuinka se tehdään oikein.
Seitsemän putkea hiilikuitua
Nyt kun kaikki seitsemän putkea (päärungon kolme putkea sekä kaksi takahaarukan yläputkea ja kaksi takahaarukan alaputkea) oli valmistettu pyöreästä hiilikuidusta, suunnittelun painopiste terävöityi. Trek oli todistanut, että hiilikuitu toimi hyvin erilaisiin putkiin. Nyt kysymys oli: miksei myös muhveja voisi valmistaa hiilikuidusta?
Ensimmäinen OCLV-hiilikuiturunko
Vuosikymmenen loppuun mennessä kehitys oli ollut systemaattista ja harkittua. Ainoat päärungon osat, joita ei vielä valmistettu hiilikuidusta, olivat satulan korvake, emäputki ja keskiön muhvi. Läpimurto tapahtui, kun myös nämä yksittäiset osat kyettiin valamaan oikeista materiaaleista, oikeilla rakenteilla ja tarkasti hallitulla sisäisellä ja ulkoisella paineella – ja sen jälkeen liittämään pyöreisiin hiilikuituputkiin.
Tästä menetelmästä syntyi OCLV-hiilikuitu. Ja sillä hetkellä hiilikuitu ei enää ollut vain yksi materiaali muiden joukossa. Siitä tuli järjestelmä, joka määritteli, kuinka Trek rakentaisi pyöriä tulevina vuosikymmeninä.