Aluksi he rakensivat 15 runkoa päivässä, sitten 20 ja sitten yhä enemmän. Kukin runko leikattiin, viilattiin ja hopeajuotettiin käsin korkealuokkaisesta Reynolds-, Columbus- tai Ishiwata-teräksestä. Nämä rakentajat tiesivät, mitä laatu tarkoittaa. Bevil johti toimintaa Waterloossa, ja se mitä he tekivät, oli jotain sellaista, mitä ei oltu aiemmin tehty Amerikassa.
Kesällä ladon ovet pidettiin auki. Parhaina kesäpäivinä joku ehdotti uimista ja he kaikki ahtautuivat autoihin ja suuntasivat kohti Lake Millsin kaupunkia, noin 16 kilometriä etelään Trekistä, ja Rock Laken järveä, jossa oli kaunis ranta ja baari.
Heidän valmistamansa rungot olivat kauniita ja ammattitaitoisia. Mutta yrityksenä he olivat hypänneet syviin vesiin. Dick oli asettanut tuotantotavoitteita tehtaalle, mutta Waterloon tiimi jäi aluksi kauas niistä.
He tunsivat alansa. Mutta he tarvitsivat tehokkuutta. Sitä varten Bevil lähti Japaniin, jossa suuret rakentajat Osakassa ja Tokiossa olivat hioneet prosessejaan jo sukupolvien ajan. Siellä hän näki tehtaita, joissa työprosessit sujuivat tahdikkaasti ja siististi, ja joissa järjestys oli valjastettu tukemaan taiteellisuutta. Tämä vierailu oli alku skaalautuvalle tuotannolle.
Trekin matka ladosta maailmanlaajuiseksi toimijaksi
Myöhemmin käynnit olivat molemminpuolisia. Tavarantoimittajat Japanista vierailivat Waterloossa nähdäkseen, mitä amerikkalaiset rakentajat olivat tekemässä. Mike Appel, yksi Trekin alkuperäisistä työntekijöistä, muistaa, kuinka heidän silmänsä levisivät heidän astuessaan sisään. Juotosta tekevä rakentaja makasi nojatuolissa poltin kädessään liekin ollessa vain muutaman sentin päässä kasvoista hänen hopeoidessa juotosta alhaalta päin. Vierailijat haukkoivat henkeään. Tätä siis oli amerikkalainen käsityötaito.
”He olivat vakavia ihmisiä”, sanoi Bevil myöhemmin nauraen ja muistellen rapistunutta latoa ja ränsistynyttä kahvilaa, johon hän oli vienyt heidät vierailun aikana. ”Mutta heidän halukkuutensa ymmärtää, auttaa ja opastaa meitä oli se, mikä auttoi tekemään Trekistä todellisuutta.”
Työt alkoivat sujua sulavammin. Pyöristä tuli aina vain kauniimpia. Ja lopulta myös jälleenmyyjät huomasivat heidät.
Aluksi Trek myi pyöriä paikallisesti, pääasiassa kauppoihin, jotka olivat ajomatkan päässä Waterloosta. Se, että asteli jälleenmyyjän luokse ja sanoi ”tämä polkupyörä on valmistettu kaksoisohennetuilla Reynolds 531 -putkilla ja käsin juotettu hopealla”, oli Bevilin sanojen mukaisesti ”kuin avaruusolio olisi laskeutunut Beloitiin, Wisconsiniin”.
Trekin ensimmäinen todellinen vähittäiskauppa-asiakas oli Elmer Sorenson Penn Cycle -liikkeestä Minneapolisista. Bevil myi hänelle pyörän rungon autonsa takakontista, ja tuosta kaupasta kasvoi pitkäaikainen kumppanuus rakentajan ja kauppiaan välillä. Sorensonista tuli yksi Trekin ensimmäisistä tukijoista, joka myi pyöriään ajajille, jotka nyt ensi kertaa pystyivät ostamaan edullisen amerikkalaisen rungon, joka haastoi eurooppalaiset.
Sana levisi kaupasta toiseen ja pian jälleenmyyjät kaikkialta Keskilännestä alkoivat tehdä tilauksia. Trek oli yhä niin pieni, että jokainen kauppa tuntui henkilökohtaiselta, mutta vauhti oli kiihtymässä.
He eivät olleet enää muutama ”hullu cowboy” rakentamassa pyöriä vetoisessa ladossa. Ajattelu oli yhä villiä, mutta toiminta alkoi jo muistuttaa yritystä.
Vuoden 1979 loppuun mennessä vuotuinen myynti oli jo kaksi miljoonaa dollaria. Lato, joka aikoinaan vaikutti mahdottoman suurelta, pursusi nyt liitoksistaan. Jälleenmyyjät tahtoivat enemmän runkoja kuin ladossa voitiin valmistaa. Ratkaisu oli väistämätön: he tarvitsivat tehtaan, joka olisi valmis tulevaisuutta varten.
Vuonna 1980 Trek osti maata ladolta johtavan tien varresta paikalliselta maissin viljelijältä. Kauppahinta oli vain 10 000 dollaria, mutta ehtona oli, ettei rakentamista voinut aloittaa, ennen kuin sato oli korjattu. Viljelijä varmaan ajatteli, ettei kannattanut antaa hyvän sadon mennä hukkaan.
Se oli pieni inhimillinen yksityiskohta, joka saattoi vaikuttaa merkityksettömältä aikoinaan. Mutta kyseinen yksityiskohta on muistissa yhä lähes 50 vuotta myöhemmin, sillä se kertoo jotain siitä, kuinka yritys kasvoi. Trek kehittyi, mutta se oli yhä juurtunut kotiseutunsa tapoihin.
Kun sato sitten korjattiin ja ensimmäiset lapioniskut lopulta päästiin tekemään, yritys ylitti näkymättömän rajan. Lato oli ollut yrityksen sydän, uudesta rakennuksesta tuli sen keho.
1980-luvun alussa Trekistä oli tullut nimi, jonka ihmiset tunsivat. Kauppiaat ylistivät laatua, pyöräilijät ihailivat yksityiskohtia ja lehdet kirjoittivat amerikkalaisen yrityksen tarkkuudesta ja viimeistellystä työstä, joka nyt oli Euroopan parhaiden tasolla.
Ajoitus oli oikea. Pitkään Amerikan pyöräilyä hallinnut Schwinn oli alkanut menettää etumatkaansa. Trekin retkipyörät olivat uusia ja erottuvia, ja ne oli viimeistelty sellaisella tarkkuudella, ettei kukaan vetänyt sille vertoja. Jälleenmyyjät, jotka olivat myyneet vain Euroopasta tuotuja malleja, tekivät nyt tilaa Waterloossa rakennetuille rungoille, jotka olivat aivan yhtä kauniita ja usein parempia.
Trekistä oli tullut Bevilin sanoin ”alan suosikki”.
Yrityksen kasvaessa kasvoi myös sen uteliaisuus. Vuoteen 1984 mennessä Trek oli alkanut kokeilla uusia materiaaleja. Lentokoneteollisuuden liimalla liitetty alumiini hitsatun sijaan oli ensimmäinen askel pois teräksen käytöstä.
Eurooppalaiset brändit olivat kokeilleet samantapaisia malleja, mutta niiden nostalgisuus pidätteli niitä. Ne pitivät alumiiniputkien halkaisijat samana kuin sukupolvien ajan käyttämissään teräsputkissa, ja tuloksena oli epävakaa, tehoton ajokokemus. Trekin insinöörit ratkaisivat tämän kasvattamalla putken halkaisijaa ja loivat pyörän, joka oli kevyempi, jäykempi ja kiistatta modernimpi.
Jokin muuttui myös taiteellisuudesssa. Alumiiniliitokset vaativat vähemmän käsityötaitoa, mutta selvästi enemmän teknistä osaamista. Tehtaassa ei ollut enää kyse vain käsityöstä. Siellä alettiin tehdä keksintöjä. Tästä alkoi polkupyörien kilpavarustelu.
Saman vuoden kesällä, lukukausien välissä, ovista sisään astui uusi Burke.
John Burke, Dickin poika, aloitti Trekillä pakkaamalla osia varastossa. ”Sinun nimesi auttaa sinut sisään rakennukseen”, hänen isänsä sanoi hänelle. ”Loppu on kiinni sinusta itsestäsi.”
Hän oppi yrityksen toiminnan aloittaen ruohonjuuritasolta ja tarkastellen sitä joka kulmasta. Ensimmäisen kesän hän pakkasi laatikoita, etsi osia ja heitteli koreja parkkipaikalla UPS:n kuljettajan kanssa, joka hoiti noudot ja toimitukset. Myöhemmin hän vastasi puhelimiin, käsitteli tilauksia, istui myyntikokouksissa ja työskenteli läntisen osan ulkoisena edustajana. Ja vielä tätäkin myöhemmin hän johti asiakaspalvelutiimiä, myyntitiimiä ja lopulta koko yritystä.
Mutta noina ensimmäisinä vuosina hän oppi, kuinka Trek toimii ja miksi sillä on väliä.
Vuoteen 1985 mennessä siirtyminen alumiiniliitoksiin merkitsi uutta aikakautta, mutta kasvu toi mukanaan jatkuvaa muutosta, joka vaikutti liiketoimintaan. Kulut kasvoivat, marginaalit pienenivät ja perustajien filosofiat vetivät heitä vastakkaisiin suuntiin.
Dick halusi laajentaa toimintaa, kun taas Bevil halusi kehittää sitä. Kumpikaan ei ollut väärässä, mutta molemmat eivät voineet johtaa. Väistämätön hetki koitti – yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun he olivat ottaneet hypyn kohti tuntematonta – ja he olivat tilanteessa, joka jokaisessa kumppanuudessa vääjäämättä tulee vastaan.
Kyseessä ei ollut niinkään riita, vaan paremminkin rajojen tunnistaminen. He olivat koko ajan olleet menossa kohti tätä pistettä ja ehkä he molemmat tiesivät sen.
Vuoden 1986 alussa Dick otti yrityksen johtoonsa. Bevil suostui jäämään vielä vuodeksi konsultiksi ja saattamaan päätökseen jo aloitetut projektit – kolmeputkisen maantiepyörän hiilikuiturungon ja alumiinisen maastopyörän rungon.
”Öljyn ja veden sekoitus”, hän sanoi myöhemmin, ”ei voinut säilyä. Se oli mahdotonta.”
He olivat kaksi miestä, joita sitoi toisiinsa keskinäinen kunnioitus ja yritys, joka oli muutoksen kourissa. Heidän eroavaisuutensa olivat aikoinaan antaneet yritykselle voimaa, mutta nyt ne piirsivät rajan heidän välilleen.
Jännitteistä syntyy kuitenkin kauniita asioita, ja Trekin tarinassa on aina ollut kyse vastakkaisten voimien synnyttämästä energiasta. Jännite ei rikkonut yritystä. Se antoi sille voimaa.