Lähes mahdottomalta tuntuvan matkan lopulla Kílian Jornet tarkasteli voittamattomalta vaikuttavaa Mount Rainier -vuorta ja näki siinä runoutta. 71 huippua takana, enää yksi jäljellä, mutta lumimyrsky peitti maiseman. Hän oli päässyt näin pitkälle, ja hän tunsi olonsa vahvemmaksi päivä päivältä. Juuri silloin luontoäiti päätti muistuttaa häntä, että eteneminen on mahdollista vain luonnon ehdoilla. Hänen olisi keskeytettävä matkansa, jos luonto niin päättäisi.
Jornetin States of Elevation -projekti on laajuudeltaan niin valtava, että sitä on käytännössä mahdotonta käsittää. Se on kuin lukisi Wingdings-symbolein kirjoitettua tekstiä. Hänen tavoitteensa oli huiputtaa jokainen yli 14 000 jalan (eli 4 267 metrin) korkuinen vuori Yhdysvaltain 48 osavaltiossa ja kulkea huippujen väliset osuudet pyörällä. Matkan noususummaksi tulee huimat 123 045 m ja poljettavaa kertyy 4 132 km. Tämä kaikki yhden kuukauden aikana totta kai. Numerot ja sanat menettävät merkityksensä, kun ihmismieli ei enää pysty hahmottamaan niitä. Jornet on todennäköisesti ainoa ihminen maapallolla, joka kykenee edes unelmoimaan tällaisesta, sen toteuttamisesta puhumattakaan.
Jornet on suorittanut vastaavia haasteita aiemminkin. Vuonna 2023 hän huiputti kaikki 177 Pyreneiden yli 3 000 metrin korkuista huippua vain kahdeksassa päivässä ja vuonna 2024 hän huiputti Alppien kaikki 82 yli 4 000 metrin korkuista huippua ennätyksellisessä 19 päivässä. Myös tällöin hän kulki siirtymät pyörällä.
Mutta States of Elevation oli jotain erityistä. Hän mieltyi Yhdysvaltain länsiosiin osallistuessaan kuuluisiin kisoihin, kuten Western States Endurance Run ja Hardrock 100. Täällä maasto on monimuotoisempaa ja avarampaa kuin Euroopassa, jonka vuoristot ovat tuttuja Pyreneiden vuoristomajassa kasvaneelle miehelle.
States of Elevation tarkoitti Jornetille myös poistumista omalta mukavuusalueelta yhdellä tärkeällä osa-alueella. Hän oli kulkenut nousujen välisiä siirtymiä pyörällä aiemminkin, muttei koskaan niin loputtomia etäisyyksiä kuin Yhdysvaltain länsiosissa. Varusteisiin hän pyysi apua Trekiltä: Madonen asfaltille ja Checkpointin maasto-osuuksille, molemmat SRAMin osilla varustettuna. Jäljelle jäi yhä kysymys: kuinka hänen kehonsa kestäisi?
Ennen kuin Kílian saattoi edes ajatella matkan viimeisiä päiviä, hänen oli selvittävä matkan ensimmäisestä viikosta. States of Elevation alkoi Coloradosta, jossa sijaitsi 56 kaikista 72 huipusta ja niiden välissä reippaita siirtymiä. Mikä pahinta, Jornet tuskin edes näki aurinkoa sateen ja kylmän piiskatessa häntä. Ensimmäisen viikon intensiivisyys lähes katkaisi Jornetin matkan ennen kuin se alkoikaan.
"Ensimmäinen viikko oli hirveä", Jornet sanoo. "Tuossa vaiheessa ajattelin, että maaliin pääsy olisi mahdotonta."
Olo tuntui päivä päivältä pahemmalta, kunnes hän ohitti Aspenin ja saapui Elks Traverselle. Silloin yhtäkkiä eräänlainen mukavuuden tunne valtasi kehon. "Tuntui kuin kehoni olisi taistellut kaikkea vastaan: niin korkeutta kuin fyysistä ponnistusta. Sinä päivänä Elksillä keho lakkasi taistelemasta vastaan ja alkoi sopeutua tilanteeseen. Se tuntui todelliselta käännekohdalta."
Vähitellen päivät alkoivat sekoittua toisiinsa. Suhteellisen lyhyet 65–160 km pyöräilymatkat, joita hän oli ajanut Coloradossa, valmistivat häntä pitkille siirtymille Coloradosta Kaliforniaan – lähes 1400 km viiden päivän aikana Sierra Nevadan juurelle – ja sitten 626 km ylös Mount Shasta -vuorelle. Aloittaessaan States of Elevation -projektin hän näki pyörän lähinnä välineenä: keinona päästä yhdeltä nousulta seuraavalle omin voimin. Polkiessaan kilometri toisensa jälkeen autiomaan halki hän vähitellen ihastui pyöräilyyn.
"Ennen tätä matkaa en ollut juurikaan ajanut gravel-pyörällä, mutta matkan lopulla nautin siitä todella", Jornet sanoo. "Minulla oli todella hauskaa. Halusin vain jatkaa polkemista."
Voit varmaan arvata Jornetin suosikin pyöristä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että hänellä olisi jotain Madonea vastaan. "Pidän todella molemmista pyöristä", hän sanoo. Koska kyseessä on ultramatkojen polkujuoksija, ei ole mikään ihme, että Jornet valitsi Checkpointin äliistyttävän mukavuuden. Koko matkan ajan hänellä oli seuranaan ystäviä kestävyysurheiluyhteisöstä. Monet heistä olivat paikallisia, jotka liittyivät Jornetin seuraan täysjousitetuilla maastopyörillään ja virnuilivat nähdessään hänen perinteisen gravel-varustuksensa. Mutta sekä Checkpoint että Jornet pärjäsivät hyvin vaativilla poluilla. Pitkät päivät satulassa saivat hänen niskansa ja kyynärpäänsä väsymään, mutta missään vaiheessa hän ei tuntenut minkäänlaista kipua.
Hän ihastui Checkpointin mukautuvuuteen siirryttäessä polulta asfaltille, mutta joutui kuitenkin myöntämään, että Madone oli sulavampi ja nopeampi maantiellä. Samoin hän oli vaikuttunut siitä, kuinka hyvin Madone rullasi vaikka maantieosuuksien välissä oli ajettava lyhyitä pätkiä soralla.
Tästä pääsemmekin yhteen koko matkan vaikuttavimmista tilastoista: ei yhtään mekaanista ongelmaa tai puhjennutta rengasta, vaikka takana oli satoja tunteja pyörän selässä halki Yhdysvaltain länsiosien.
"Meillä oli rengasrikko matkailuautoissa kolmesti ja meillä oli joitain mekaanisia ongelmia autojen kanssa. Mutta minulla ei ollut mitään mekaanisia ongelmia pyörän kanssa eikä minulla ollut yhtään puhjennutta rengasta pyörässä", Jornet sanoo. "Olimme hämmästyneitä."
Tuntuu oudolta ajatella, että kiistämättä kaikkien aikojen suurin polkujuoksija voi yhä löytää uusia puolia itsestään ulkona luonnossa. Hän oli nähnyt Yhdysvaltain länsiosat aiemmin. Hän oli ajanut pyörällä. Kukaan tuskin rohkenee epäillä hänen rasituksen ja kivun sietokykyään. Mutta States of Elevation silti pystyi ylittämään hänen odotuksensa. Hänen lähtiessään Coloradosta ihmetyksestä tuli hänen eteenpäin ajava voimansa. Jopa kaikkein vaikeimmat matkan osat tuottivat iloa.
Loputtomien tuntien pyöräily läpi vaihtelemattoman autiomaan saattaisi tehdä jotkut ihmiset hulluksi. Jornetilla se vain lisäsi kunnioitusta ympäröivän maiseman äärettömyyttä kohtaan.
"Voit ajatella, että ok, se tuntuu tylsältä, koska olet samassa maisemassa kolmen päivän ajan. Ohitat kaupungin aina 160 kilometrin välein. Mutta jotenkin juuri siinä sen kauneus onkin. Se on vain niin suurta", Jornet sanoo. "Ja sitten siirtyminen villin luonnon keskelle Sierra Nevadaan, jossa olin kolme päivää vuorilla, ja noiden kolmen päivän aikana en nähnyt yhtään tietä tai ihmisten asutusta."
"Villit alueet ja maisemat ovat niin laajoja. Se on mahtavaa."
States of Elevationin aikana Jornet kohtasi joitain uransa rankimmista olosuhteista. Lumimyrskyt Palisade Traversella Sierra Nevadassa. "Elämäni kovin tuuli vuorilla" kohtasi hänet Mount Shastassa pakottaen hänet ryömimään viimeiset 300 metriä, jottei tuuli puhaltaisi häntä alas vuoren rinteeltä.
Ja sitten Mount Rainier, 31 päivää sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt matkaan Boulderin ulkopuolelta. Kuukausi oli vaihtunut syyskuusta lokakuun alkupuolelle. Useimmat ihmiset eivät edes yritä kiivetä Rainierille elokuun jälkeen, jolloin jäätiköt sulavat ja avautuvat myöhäiskesän lämmössä synnyttäen syviä, arvaamattomia railoja.
Jornet ei todellakaan ole kuten useimmat ihmiset, mutta jokaisella on rajansa. Miettiessään Mount Rainierin ylitsepääsemättömyyttä hän pohti, mitä yhden lisähuipun saavuttaminen hänelle toisi. Se toisi kyllä tunteen projektin saattamisesta päätökseen, mutta se ei todistaisi mitään, mitä hän ei jo tiennyt omista fyysisistä kyvyistään. Eikä kukaan epäilisi häntä. Mount Rainierin huiputtaminen pelkästään hieman suuremman numeron vuoksi ei myöskään tekisi oikeutta matkan tavoitteelle. Se ei lisäisi eikä vähentäisi hänen kokemustaan.
"Loppujen lopuksi kyse ei ole huipulle pääsemisestä", Jornet sanoo. "Se on vain tekosyy päästä kokemaan tämä yhteys erilaisiin paikkoihin ja siihen, mikä tekee niistä niin upeita. Näin se on jokaisessa maisemassa. Kun olin aavikolla siellä asuvien ihmisten kanssa, pystyin näkemään heidän silmistään puhuessamme, miksi se on niin ihmeellistä. Ja samoin se oli täällä jäätiköillä."
"Olisin iloinen, vaikkei luonto päästäisi minua läpi. … Tunnen oloni vahvaksi, mutta kyse ei ole vahvuudesta. Kyse on siitä, että luonto antaa sinulle tilaisuuden tehdä se."
Jornetille olisi ollut ok jättää Mount Rainier rauhaan, jos luonto olisi niin päättänyt, mutta myrsky hellitti juuri riittävästi, että hän pääsi läpi. Hän tarpoi syvässä lumessa yli 3 000 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella ja sai kuin saikin States of Elevation -projektin päätökseen 2. päivä lokakuuta. Mutta se ei kuitenkaan ole kaikkein tärkeintä.
Numerot ovat vaikuttavia. Ne häkellyttävät, sillä ne eivät koskaan tule olemaan sinun tai minun. Jornetille ne kuuluivat oikeastaan vain siinä määrin, ettei hän koskaan edes yrittänyt ymmärtää niitä. Ne olivat tekosyy seikkailulle. Kipinä, ei tavoite. Syy lähteä luontoäidin helmoihin ja tutkia omia rajojaan ja uteliaisuuttaan, kuten hän ne määritteli.
Numerot saattavat olla käsittämättömiä, mutta matka ei ole. Meissä jokaisessa asuu uteliaisuutta, joka on valmis viemään meidät niin kauas kuin luontoäiti sallii.